Karkaileva Leonore, ”aineissa” oleva anoppi, valju Kate vastaan radikaali Meghan – Ovatko kuninkaalliset oikeastaan ihan vain pahimmanlaatuista tosi-tv:tä ja saippuaoopperaa?

(Pääkuva: Erika Gerdemark/Ruotsin kuningashuone)

Kun prinsessa Diana antoi eronsa jälkimainingeissa haastattelun BBC:lle, hän kuvaili Englannin kuninkaallista perhettä saippuaoopperaksi.

”Kyllä sitä todella voisi verrata saippuaoopperaan. Tarina jatkuu ja jatkuu, eikä se koskaan muutu”, Dianan sanomisia muistelee The Cut erinomaisessa artikkelissaan Can this marriage be saved? A real actor joins the longest-running soap opera in history (Kruunun vartijan ehdoton lukusuositus!).

Saippuaooppera ja tosi-tv tupsahti monella tavalla mieleeni, kun katselin viikko sitten televisiosta prinsessa Madeleinen lapsen ristiäisiä Drottningholmin linnan kappelissa Tukholman lähellä ja silmäilin uutisointia Englannin kuningatar Elisabetin syntymäpäiväparaatista ja siihen liittyvistä juhlallisuuksista Lontoossa. Emmekö tiedä jo etukäteen, mitä haluamme tirkistellä ja eikö jokaiselle kuninkaalliselle ole aivan kuin varattu oma roolinsa?

Esimerkiksi pikku-Adriennen ristiäisissä kaikki oli ennallaan. Yleisö istui läppärit sylissä toinen käsi popcornkulhossa ja toinen somessa odottamassa, koska Leonore, 4, alkaa temppuilla, miten Madeleinen maailman kauneimmat, aikanaan maailman seksikkäimmät leukapielet alkavat kiristyä ja pystyykö Chris edes jotenkin esittämään roolistaan innostunutta. Chrisin äidin Eva O´Neillin olemus on herättänyt yleisössä arvioita siitä, onko hän kenties nauttinut jonkinlaisia aineita ja aina jaksetaan myös innostua Silvian muuttumattomasta, kuulemma Brasiliassa leikkautetusta ”jokerihymystä” (tiedättehän Batmanin vihollisen?). Kuningas Kaarle Kustaa ja prinssi Carl Philip ovat aivan kuin hieman hömelössä sivuroolissa verrattuna ikuisesti erehtymättömään kruununprinsessa Victoriaan ja täpäkkään prinsessa Sofiaan. Täsmennettäköön, että nämä eivät siis ole omia mielipiteitäni tai totuuksia, vaan monen muun suusta kuultuja tai palstoilta luettuja mielikuvia ja arvioita näistä kuninkaallisista.

Englannin kuningasperheessä on omat asetelmansa. Nuhteeton ja tyylikäs, mutta toisaalta valju Kate verrattuna kuninkaallisella mittapuulla huomattavasti radikaalimpaan ja kiistellympään Meghan-hahmoon. Hansikkaita, hymyä ja muita yksityiskohtia myöten aina samanlaisena pysyvä kuningatar Elisabet, joka on samaan aikaan maailman tunnetuimpia ja tuntemattomimpia ihmisiä, sillä jos jostakusta, niin hänestä emme tiedä juuri mitään hänen roolinsa takaa.  Tuleva hallitsijapari (myös Kruunun vartija sanoo tähän kääk!) Charles ja Camilla, jotka eivät ikinä pääse 80- ja 90-luvun juonikuvioiden varjosta eroon. Olisiko esimerkiksi mihinkään kuninkaallisista kertovaan tv-sarjaan uskallettu kirjoittaa sellaisia käänteitä, mitä silloin oikeasti tapahtui prinssi Charlesin sekä myös hänen veljensä prinssi Andrew´n perheessä? (Jos joku on muuten unohtanut kaikki käänteet tamponeista varpaiden imeskelyyn, niin voin tehdä niistä joskus erillisen postauksen!)

Olen usein tiivistänyt kuninkaallisten tenhon siihen, että he ovat kuin historiallinen tv-sarja ja tosi-tv samassa paketissa. Mutta onko niin, että välillä lipsahtaa vähän liikaa tirkistely-tv:n ja saippuaoopperan puolelle? Meille suomalaisille tämä on viihdettä, mutta miten monarkioiden kansalaiset jaksavat seurata ja hyväksyä verovaroilla elätettyjen perheiden satunnaista sekoilua ja heidän esittämäänsä näytelmää? Sillä eikö tämä kaikki oikeastaan ole juuri sitä, että he työkseen näyttelevät näitä historiallisia rooleja? Tämän roolin ja heidän oikean minänsä välistä ristiriitaa olen sivunnut esimerkiksi tässä postauksessa. Kuninkaallisten yhtymäkohdista saippuaoopperoihin on kirjoittanut myös esimerkiksi amerikkalainen toimittaja, kirjailija ja brittikuninkaallisiin hurahtanut Kathy Benjamin.

Voisin kuvitella, ettei median ja yleisön into seurata kuninkaallisia niin paljon juuri viihteenä ole ongelma pelkästään monarkian oikeutukselle ja kannatukselle, vaan myös kuninkaallisille itselleen. Tuntuu, että media ja yleisö yhdessä antavat jokaiselle kuninkaalliselle oman roolin, joka saattaa aikojen saatossa muodostua myös hyvin erilaiseksi kuin mikä totuus sen henkilön oikeasta nykyisestä persoonasta ja tekemisistä on. En myöskään usko, että kukaan ihminen välttämättä on kauhean innoissaan siitä, että omat elämäntapahtumat ovat viihdettä muille ja jokainen yksityiskohta oman pienen lapsen käytöksestä yksittäisiin ilmeisiin joutuu julkisuuden ja somen murskaaviin rattaisiin. Etenkään, kun kuninkaalliseen rooliin kuuluu pyrkimys pysytellä kansanomaisena, mutta samaan aikaan kansan yläpuolella – he eivät voi kommentoida itseensä liittyviä huhuja ja arvioita, tai sitä millaiseksi viihteeksi heidän elämänsä käännetään. Samaan aikaan monarkia ja kuningasperhe tarvitsevat median antamaa huomiota. Julkisuus on järjestelmän säilymiselle elinehto, mutta voi satuttaa sekä kuninkaallisen julkista asemaa että hänen yksityistä minäänsä. 

Näissä mietteissä lueskelin juhlien jälkimainingeissa jonkin verran Twitteristä ja Instagramista siitä, miten ruotsalaiset ja englantilaiset itse viime viikonlopun tapahtumiin suhtautuivat. Tiedän, että moni tottakai kritisoi muun muassa juuri näistä mainitsemistani saippuaoopperasyistä, mutta samaan aikaan kuningasperheet nauttivat suurta rakkautta. Kun minä suomalaisena jopa vähän huvituin esimerkiksi Englannin tulevien kuninkaiden Charlesin ja Williamin ja Yorkin herttua Andrew´n esiintymisestä näissä asuissa (en niinkään asujen itsensä takia, koska ymmärrän, että ne ovat osa brittikulttuuria, vaan sen takia, miten kaikki tuntui sellaiselta performanssilta),

brittiläiset itse tuntuivat olevan omilla sohvillaan ylpeitä ja iloisia isosta ja historiallisesta kansallisesta juhlasta, johon kuninkaalliset kuuluvat. Somessa toisteltiin esimerkiksi sitä, kuinka ylpeitä britit olivat maastaan ja sen perinteistä. Tuntuu, että kuningasperheen hahmot ovat paitsi kiisteltyjä ja jopa naurettavia, myös samaan aikaan rakkaita ja läheisiä, jotain, mikä kuuluu brittiläisyyteen.

Sama tunnelma välittyi Ruotsista ja Tanskan Frederikin 50-vuotisjuhlallisuuksien aikaan Tanskasta. Nämä hallitsijasuvut ovat aina olleet kansalleen olemassa ja saippuaoopperamaisuudesta ja tosi-tv-meiningistä huolimatta heitä, juuri näitä kuninkaallisia hahmoja, myös rakastetaan syvästi. Ainakin niin kauan, kun pahimmat käänteet esimerkiksi avioeroihin ja uskottomuuteen liittyen saadaan taputeltua loppuun suhteellisen nopeasti ja tilalle positiivisia kuninkaalliskäänteitä.

Tämä on oma, aika nopeasti tehty tulkintani, joka lukemani perusteella osuu ainakin jonkin verran maaliinkin. Haluan myöhemmin perehtyä monarkian kannatukseen ja sen syihin enemmän, ja kirjoittaa siitä tänne. Tällä viikolla Helsingin Sanomien Ruotsi-teemainen liite kertoi, että esimerkiksi juuri Ruotsissa enemmistö kansasta kaikissa sosiaaliluokissa edelleen vastustaa maansa muuttamista presidentin johtamaksi tasavallaksi. Näin kuninkaallisissa ei tietenkään ole kyse pelkästä turhasta saippuaoopperasta ja tosi-tv:stä, jonka voisi noin vain lopettaa.

P.s. Kruunun vartija -blogin voi tilata suoraan sähköpostiin. Tule mukaan myös Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä!