Olen seurannut kuninkaallisia yli 30 vuotta ja häpeillyt asiaa lähes yhtä kauan – Sinunkin kannattaa vain tulla kaapista ulos!

(Pääkuvassa suurimpia kuolauksen kohteitani – aikakauslehdet ja kuninkaalliset ovat päräyttäviä jo itsessään, mutta entäpä yhdessä! Ja kyllä, tv-sarja Crown ja sen näyttelijät todellakin ovat heidän kuninkaallisia korkeuksiaan.)

Kuten ihka ensimmäisessä postauksessani kerroin, olen seurannut kuninkaallisia lapsesta asti. Lähes yhtä kauan olen häpeillyt ja piilotellut harrastustani.

On aina yhtä mielenkiintoista pohtia, minkälaisista eleistä ja sanoista ihminen alkaa ymmärtää, mikä on muiden mielestä vähän typerää ja noloa. En muista, että minulle olisi ikinä sanottu mitään ikävää. Ehkä se johtui siitä, etten puhellut asiasta juuri mitään muulloin kuin suurten tapahtumien kynnyksellä. On hyväksyttävämpää katsoa kuninkaalliset häät suorana lähetyksenä miljoonien muiden kanssa kuin kertoa, että katselee niistä parhaimpia paloja ihan muutenkin!

Naurahtelua kuninkaalliskiinnostukseni on herättänyt ihan aina, joka paikassa. Lähimpien kanssa opin naureskelemaan mukana, vaikka oikeasti olin ihan tosissani siitä, että halusin mennä Tukholmaan katsomaan Victorian 40-vuotisjuhlallisuuksia (olisin halunnut vastata tähän vilkutukseen!)

ja että minun oli PAKKO nähdä kuninkaanlinnassa esillä olleet Ruotsin kuninkaalliset hääpuvut (sanoin kyllä perheelleni, että he voivat tulla mukaan ja eikös vain ollut hauska Ruotsin-risteily koko sakilla!).

Työpaikoilla olen ajatellut, että on parasta yrittää pitää suuri suuni niin kiinni kuin mahdollista. Epäilen edelleen, että on lukuisia eri alojen ammattilaisia, joiden mielestä järkevyys ja älykkyys eivät voi mahtua samaan päähän kuninkaalliskiinnostuksen kanssa (itse olen huomannut, että ihmisten päähän mahtuu yllättävän paljon erilaisia asioita ja se tuppaa olemaan vain hyväksi).

Luulen, että kuninkaallisten harrastamiseen liittyvä häpeän tunne johtuu ennen kaikkea kolmesta asiasta.

Ensimmäinen on se, että prinsessoja seuraavien naisten ajatellaan haluavan itsekin olla prinsessoja tai uskovan satuihin. Ja sellainen on noloa, lapsellista. (Jokainen järkevä ihminenhän haluaa koko ajan elää omana itsenään työpaikan, kodin ja kaupan välissä!)

Itse en kuvittele olevani tai halua olla prinsessa, mutta pidän äärimmäisen mielenkiintoisena sitä, minkälaista yksityistä ja julkista elämää oikeat prinsessat elävät. Kuten olen aiemmin sanonut (vai oliko se joku toinen vielä Kruunun vartijaakin suurempi ajattelija?), eikö monarkioiden tapahtumien seuraaminen ole vähän kuin historiallisen draaman ja tosi-tv:n yhdistelmä? Sellainen on aivan kuhisevan kiinnostavaa, jos on innostunut ihmisistä, tunteista, tarinoista ja historiasta.

Ja kyllä – eipäs kainostella – totta kai olen pohtinut sitäkin, millaista olisi olla itse Mary tai Victoria. (Ei vain perhe-elämän, vaan myös uran kannalta. Alla olevassa kuvassa Tanskan kruununprinsessa Mary puhumassa YK:n Euroopan talouskomission naisten asemaa käsittelevässä kokouksessa)

Toiseksi, luulen, että moni sekoittaa kuninkaallisista intoilun siihen, että kannattaa monarkiaa järjestelmänä. Sitähän ei voi kannattaa. Ymmärrän nykyisten kuninkaallisten esiintuomat monarkian hyvät puolet – pr-arvon, jatkuvuuden, kansan yhdistämisen, viestin välittämisen ihmisiltä toisille, yleismaailmallisten oikeuksien ja arvojen puolesta puhumisen – mutta kaikki ne ovat tietysti kestämättömiä peittämään sitä faktaa, ettei kukaan saisi oikeasti syntyä valtaan.

Silti ihailen monia asemaansa syntyneitä tai siihen naituja kuninkaallisia. Tästä päästäänkin kenties muiden ihmisten mielissä synneistä suurimpaan – eikö kuninkaallisista kiinnostuneilla ihmisillä ole mitään parempaa tekemistä ja eivätkö he keksi ketään muuta ihailun kohdetta kuin kruunu päässä patsastelevan turhakkeen?

Itse tavaan tälläkin hetkellä tanskankielistä kirjaa kruununprinssistä sen sijaan, että yrittäisin ratkaista maapallon lukuisia ongelmia. En voi perustella asiaa muuten kuin sanomalla, että emmekö me kaikki tarvitse elämäämme iloa, kepeyttä ja kauneutta? Jotain, mikä saa ajatukset muualle arjesta ja auttaa jaksamaan elämän pienempien ja suurempien ongelmien poistamista lähellä ja kaukana? Yksi hupi omassa elämässäni on kurkistella, mitä kuninkaallisille kuuluu ja nykyään jakaa sitä iloa myös toisille. Ihanaa, että on asioita, jotka tuovat pelkkää hyvää mieltä!

Eivätkä kuninkaalliset muuten ole pelkkiä turhakkeita, mutta siitä toiste.

Itse pääsin omasta kuninkaallisharrastukseeni liittyvästä häpeästä eroon viime syksynä, kun minua pyydettiin aiheen tiimoilta haastateltavaksi Annaan.  Ensimmäinen reaktioni tietysti oli, että en todellakaan voi suostua tai uskottavuuteni työssäni oli sitten siinä.

Pienen miettimisen jälkeen muutin mieleni. Ensimmäistä kertaa tajusin, miten paljon tiedän kuninkaallisista ja miten paljon olen oppinut yhteiskunnasta, historiasta ja kielistä seuraamalla heitä. Ja vaikka en olisi oppinut yhtään mitään, minulla on ollut hirveän mukavaa! Ennen kaikkea aloin ajatella, että jos en ihan hirveästi välitä muiden ihmisten ajatuksista muissakaan asioissa, miksi tässäkään. Suostuin lehtihaastatteluun. Vähitellen innostuin aloittamaan oman blogin.

Suosittelen samaa kaapista tuloa kaikille riippumatta siitä, mikä se oma nolo harrastus nyt onkaan. Jos muut eivät tajua, niin siinähän eivät.

P.s. Ehkä ainoa ei-kuninkaallisfani, joka on aina 100-prosenttisesti ymmärtänyt ja kannustanut minua kiinnostuksessani, on oma mieheni. Mikä osoitus siitä, että elämää suurempaa rakkautta on muuallakin kuin kuninkaallisissa häissä!

P.p.s. Mutta kun niin moni ei tajua, mikä onni onkaan jutella livenä tai digisti toisten kuninkaallisharrastajien kanssa, jotka tietävät, mikä kussakin ja missäkin on olennaisinta. Alhaalla oleva videopätkä on teille <3!